Olen ollut tällä vaalikaudella jäsenenä eduskunnan valtiovarainvaliokunnan liikennejaostossa. Nyt on jo kertynyt hieman kokemusta ja näkemystä arvioida suomalaista liikennepolitiikkaa.

Suomalaista väyläpolitiikka on leimannut lyhytjänteisyys. Vuodesta toiseen väylähankkeiden rakentamispäätökset ovat olleet poliittisen lehmänkaupan kohteena ja huutokauppa on huipentunut eduskunnan budjettikeskusteluihin. Päätöksiä ei ole läheskään aina tehty liikenneturvallisuuden, tienkäyttäjien tai elinkeinoelämän tarpeiden lähtökohdista.

Hallitus päätti heti viime keväänä korjata tilanteen ja luoda sellaiset väyläpolitiikan peruslinjat, jotka ei enää heittelehdi vuodesta tai hallituskaudesta toiseen. Tämä vaatii laajaa konsensusta poliittisen päätöksenteon huipulla, ei pelkästään hallituspuolueiden sisällä, vaan myös oppositio on sitoutettava yhteiseen suunnitelmaan.

Rakennusalan voimakkaana jatkunut kysynnän kasvu on johtanut ylikuumenemiseen, mikä on näkynyt väylähankkeiden kustannusten nopeana kasvuna. Sinivihreä hallitus joutui uudelleen arvioimaan joidenkin hankkeiden käynnistämisaikatauluja, kun rakentamiskustannukset olivat nousseet lyhyessä ajassa yhteensä jopa 170 miljoonaa euroa arvioiduista budjeteista. Liikenneministeriö asetti syyskuussa selvitysmiehen pohtimaan väylärahoituksen pitkäjänteisyyden parantamista.

Selvitysmiehenä toiminut valtiosihteeri Raimo Sailas esittelikin raporttinsa lopputuloksia. Ne eivät yllättäneet ketään, vaan hankkeiden rahoituksen pääpaino tulee säilymään perinteisessä valtion budjettirahoituksessa. Joidenkin hankkeiden osalta rahoitus voitaisiin järjestää ns. elinkaarimallilla. Budjetin ulkopuolisten tie- ja liikennerahastojen käyttöönottoa Sailas ei selvityksessään kannata.

Budjettirahoitus on käytännössä tarkoittanut suurten hankkeiden käynnistämisen osalta sitä, että vain muutama hanke on voitu käynnistää kerrallaan. Tämän vuoksi meille on kasaantunut pitkä lista hankkeita, joiden käynnistäminen on saanut odottaa jo vuosikausia.

Elinkaarimallin ongelmana taas on, että se sopii parhaiten vain riittävän suuriin hankkeisiin. Elinkaarimallissa väylän rakentaminen kilpailutetaan yritysten kesken. Sen jälkeen rakentamisesta ja väylän kunnossapidosta sovitaan palvelusopimuksella valtion ja hankkeen toteuttajan välillä. Näin ollen hankkeesta ei synny valtion budjettiin suurta kertaerää rakennusvaiheessa, vaan kustannus jakautuu tasaisemmin eri vuosille.

Pitkäjänteisyyttä ei saada rahoitusmalleja uudistamalla, vaan tärkeämpää on saada aikaan poliittinen yksimielisyys hankkeiden tärkeysjärjestyksestä. Edellisen hallituksen aikana ns. Luhtasen lista jakoi hankkeet tärkeysjärjestyksen mukaisiin "koreihin", mutta käytännössä välistävedot vain jatkuivat. Tämän välttääkseen sinivihreä hallitus päätti teettää laajan liikennepoliittisen selonteon, jossa pureudutaan kaikkiin keskeisiin liikennepoliittisiin asioihin ja luodaan yksiselitteinen suunnitelma väyläpolitiikan perusteista. Eduskunnan käsittelyyn selonteon odotetaan valmistuvan viimeistään maaliskuussa.

Edellisellä vaalikaudella liikenneministeri jätti vahvistamatta runkoverkkoa koskeneen asiakirjan. Tuo samainen asiakirja on parhaillaan valmistelussa ministeriössä, mutta ei ole vielä selvää liitetäänkö sitä selonteon yhteyteen. Asiakirjassa ei sinällään päätetä hankerahoituksesta, mutta on selvää, että runkoverkkoon kuuluvat pääväylät ovat rakentamisaikataulujen kannalta etulyöntiasemassa.

Selontekoon odotamme ratkaisevaa ja merkittävää päätöstä Seinäjoen itäisestä ohitustiestä ja Vaasan radan sähköistämisestä. Samoin on tärkeätä turvata valtatien 3:n turvallisuushankkeet ja Pohjanmaan radan tärkeät rakennushankkeet. Toivotaan, että uusi vuosi tuo uutta jäntevyyttä liikennepolitiikkaan.