Dramaattiset uutiset rattijuoppojen törmäilyistä pysäyttävät ja herättävät aina kysymyksen siitä, millä tavoin ongelmaan pitäisi tehokkaasti puuttua. Samalla on kysyttävä myös sitä, onko tähän mennessä tehty kaikki voitava. Voisiko lainsäädännöllä parantaa liikenneturvallisuutta ja asenteita.

Rattijuopumustilastot kertovat vain poliisin tietoon tulleista rattijuopumuksista. Muutokset johtuvat valvonnan määrästä, lainsäädännön muutoksista, sekä todellisista muutoksista liikenneraittiudessa. Piilorikollisuus ei kuitenkaan näissä tilastoissa näy.

Rattijuopumusten kokonaismäärä on pysynyt vuodesta 1995 suhteellisen vakaana. Vuonna 2004, alkoholiveron alennusvuonna, rattijuopumukset kasvoivat kymmenellä prosentilla. Samana vuonna poliisit lisäsivät puhallutuksiaan 16 prosentilla. Viinaveropiikin rinnalla näkyi siten myös valvontapiikki.

Tutkimukset osoittavat, että liikennevalvonnan lisääminen on tehokkain tapa vähentää rattijuopumuksia. Samaan viittaa myös käytännön arkikokemus. Harvaan asutuilla alueilla, joissa matkat ovat pitkiä, tilastoidaan kaikkein eniten rattijuopumuksia asukasta kohti.

Vuonna 2005 säädettiin ajokieltojen vähimmäispituudesta. Törkeästä rattijuopumuksesta on tuomittava vähintään kolmen kuukauden ajokielto. Uusijoilla kortti katoaa helposti vuodeksikin. Eduskunta on myös aikanaan säätänyt, että vankeusrangaistus törkeästä rattijuopumuksesta voi olla enimmillään kaksi vuotta vankeutta. Näin kovia tuomioita kuitenkin harvemmin oikeuksissa annetaan.

Auton rattiin hinkuavaa ja sieltä toistuvasti käryävää alkoholin suurkuluttajaa ei kuitenkaan kortittomuus pidättele, eikä ainakaan ehdonalainen tuomio hidasta. Vakavasti on syytä pohtia sitäkin, olisiko jatkuviin tekoihin sortuvan alkoholistin paikka rangaistuslaitoksessa. Nimittäin laitoksessa vietetty aika toimisi tilapäisenä, lääkeavusteisena nenänvalkaisuna ja rikoksen uusimisvaara saataisiin estettyä.

Alkolukkokokeilu on osoittautunut toistaiseksi vielä hankalaksi ja pienituloiselle aika kalliiksikin ratkaisuksi. Arviolta vasta 50 alkolukkoa on tällä hetkellä vapaaehtoisessa käytössä. Puoli tusinaa yritystä aloittaa nyt alkolukkokokeilun omissa ajoneuvoissaan. Alkolukkojen teho kohdistuneekin vastaisuudessa lähinnä ammattiliikenteeseen.

Ajoneuvon menettämistä valtiolle on Suomessa käytetty varsin harvoin. Käräjäoikeudet ovat varovaisia harkitsemaan asiaa, sillä vähätkin tuomiot ovat päätyneet hovioikeuksiin ja monesti vielä niissä kaatuneet. Lainsäädäntöä olisikin tässä kohti syytä selkeyttää. Ongelmat tulevat eteen silloin, kun ajoneuvon omistaa joku muu kuin varsinainen tekijä. Mikäli toistuva ajokieltokaan ei ole saanut rattijuopon autoa pysymään paikallaan, niin seuraavana keinona valikoimassa olisi rikosvälineen takavarikointi.

Myöskään promillerajan laskeminen 0,5:stä 0,2:een promilleen ei välttämättä kohdistu sinne, missä ongelmat ovat kaikkein suurimpia. Käytännössä rajan laskeminen johtaisi siihen, että valvontatehtäviään suorittavan poliisin ajasta kuluisi paljon aikaa kuljetuksiin ja verikokeisiin. Asia pitäisi hoitaa ainakin niin, että poliisi voisi suoraan sakottaa lieviä tapauksia heti puhalluskokeen perusteella. Nuorison asenneoikaisuun rajan alentaminen tosin saattaisi auttaa. Siksi sitäkin pitää harkita.

Huolestuttavinta onkin, että nuorten rattijuopumuskuolemat ovat kasvussa, vaikka liikennekuolemien kokonaismäärä on jopa hieman vähentynyt. Nuorten kokemattomuus, näyttämisenhalu, valoisa kesäyö, pussikalja ovat tappava yhdistelmä - valitettavasti myös monille syyttömille sivullisille ja valvontaa suorittaville poliisimiehille.

Nuorten kuljettajien 80-kilometrin lätkä ja rajoitus poistettiin reilut kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen nuorten onnettomuudet ovat lisääntyneet roimasti. Ehkä olisikin aihetta vakavasti pohtia vanhan käytännön palauttamista ja sen mahdollista höystämistä nuoren kuljettajan nollapromillerajalla.